Proosaklubi Prosakin avajaiset 11.11.2008 ravintola Dubrovnikissa
Avajaispuhe kirjailija Laura Lindstedt

Iltaa, hyvät proosan ystävät! Minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Nuoren Voiman Liiton puolesta.

Tänä iltana proosaklubi Prosak on avannut ovensa ensimmäistä kertaa. Ennen kuin päästän lavalle illan emännän, toimittaja Anna Tuluston, sekä illan kirjailijavieraat, Katja Ketun ja Petri Tammisen, kerron hieman proosaklubin taustoista sekä hahmottelen pienen historiallisen katsauksen turvin vastausta siihen, miksi proosaa on syytä lukea ääneen 2000-luvun Suomessa.


* * *


Runouden ystäviä – siis myös meitä prosaisteja – on hellitty jo vuosien ajan elävällä, eri tavoin esitetyllä nykyrunolla. Runous liikkuu luontevasti turuilla ja toreilla, karaokessa ja konferensseissa.

En ole varmasti ainoa, joka on kokenut, että tällainen yhteisöllisyys ja tekemisen meininki on puuttunut proosan alueelta. Ainakin palaute, jota Prosakista on jo etukäteen tullut, on ollut hyvin innostunutta.

Muualla maailmassa, eritoten Keski-Euroopassa, proosan julkisella ääneen lukemisella on pitkät perinteet. Prosakin lähtökohtana on, että tämä ääneen lukemisen kulttuuri juurtuisi myös meille Suomeen, eikä jäisi satunnaisten tempausten varaan.

Erityisen hienoa olisi, jos proosan ympärillä alkaisi muutenkin tapahtua kaikenlaista jännää ja arvaamatonta. Toivon, että Prosak olisi osaltaan luomassa sellaista ilmapiiriä, joka rohkaisisi proosan kirjoittajia entistäkin vapaammin kokeilemaan, leikkimään ja hulluttelemaan kielen kanssa.


* * *


Millainen on näiden luku-iltojen dramaturgia? Tarkoitus on, että joka kerta meillä on paikalla kaksi kirjailijaa. He voivat lukea joko uusinta teostaan, tai sitten julkaisematonta, työn alla olevaa materiaalia.

Prosakiin tullaan kutsumaan myös kirjailijoita, jotka lukevat otteita vanhoista, jo monta vuotta sitten julkaistuista teoksistaan. Teoksista, jotka eivät ole juuri nyt puhutuimpia, mutta joiden ääneen lukemiselle nimenomaan tässä ajassa on selvä tarve.

Yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun, esittää kommentteja ja kysymyksiä. Kuulemme myös mielellämme teidän näkemyksiänne siitä, keitä kirjailijoita tänne voisi kutsua. Kirjanmyyntipöydällä on laatikko, jonne voi jättää toiveita kirjailijavieraista. Myös Prosakin nettisivuilta (www.prosak.fi) löytyy palauteosoite, johon toivomuksia ja palautetta voi lähettää.


* * *


Seuraavaksi teen pienen aikamatkan ääneen lukemisen historiaan. Aloitan kuuluisalla sitaatilla, joka on ehkä osalle teistä tuttu. Se menee näin:

Kun hän luki, liukuivat hänen silmänsä pitkin kirjan sivuja ja hänen sydämensä tutkiskeli ajatusta, mutta ääni ja kieli lepäsivät. Usein kun olimme läsnä – ketään ei kielletty sisään tulemasta eikä ollut tapana ilmoittaa tulijaa hänelle – näimme hänet siten hiljaa lukemassa, emme koskaan toisin.

Näin kirjoitti kirkkoisä Augustinus (354–430) pyhästä Ambrosiuksesta, Milanon piispasta, kirjassaan Tunnustukset. Kyse on ensimmäisestä hiljaa lukemisen kuvauksesta länsimaisen kirjallisuuden historiassa – Ambrosiuksen lukuhetki sijoittuu vuoteen 384.

Lukea niin, että ”ääni ja kieli lepäävät”, oli norminvastainen, kummallinen tapa lukea aina 900-luvulle saakka. Puhuttu sana oli elimellisesti osa itse tekstiä.

Näin oli jo antiikissa. Meille on säilynyt roomalaisen Plinius nuoremman (63–113) kirjoituksia julkisista lukutilaisuuksista. Plinius toivoi aktiivisuutta myös kuulijoilta. Hän oli tyrmistynyt, kun viisaat miehet istuivat mykkinä ja liikkumattomina kuuntelemassa hänen lukemistaan. Se oli hänen mielestään epäkohteliasta, laiskaa ja omahyväistä käytöstä. Lukutilaisuudet olivat sosiaalisia seremonioita, joissa oli tarkka etiketti: kuulijoiden oletettiin reagoivan kriittisesti kuulemaansa, sillä se auttaisi kirjailijaa parantamaan tekstiään.

Näissä antiikinaikaisissa luentatilaisuuksissa koko teksti luettiin, sen pituudesta riippumatta. Yksi lukutilaisuus saattoi kestää jopa kolme päivää!

Ääneen lukeminen oli kirjailijalle paras tapa saada lukijoita. Julkinen luenta oli siis eräänlainen alkeellinen kustantamisen muoto.


* * *


Vielä 1600-luvullakin, kirjapainotaidon jo yleistyttyä, kirjan arvo esineenä oli yhä mittaamaton. Kirjat olivat kuin talismaaneja. Spontaaneja lukutilaisuuksia järjestettiin esimerkiksi elonkorjuun jälkeen: joukosta löytyi usein joku lukutaitoinen.

Kylän tarinankertojat osasivat usein tarinat ulkoa, mutta he osoittivat auktoriteettiaan teeskentelemällä lukevansa kirjasta. Joskus he jopa keksivät ”lukiessaan” tarinoita. Oleellista oli kolmiyhteys: lukija, kuulija ja kirja. Ilman näitä elementtejä esitys ei ollut täydellinen.

Ääneen lukeminen oli myös keino saada teksti jakoon silloin kun sensuuri rajoitti kirjailijan sananvapautta. Esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) luki Tunnustuksiaan Pariisin ylimystöperheiden luona, koska Ranskan viranomaiset olivat kieltäneet häneltä kirjojen julkaisun.


* * *


1800-luku oli Euroopassa ääneen lukemisen kulta-aikaa. Englannissa suurin tähti oli Charles Dickens (1812–1870). Hän kiersi eri kaupungeissa, luki varastoissa, kokoushuoneissa, toimistoissa, hotelleissa, olutpanimoissa…

Dickens panosti esiintymisiin valtavasti. Hän teki kiertueita varten ”lukukirjoja”, kopioita teoksistaan, joiden marginaaleihin kirjoitti lukuohjeita: iloisesti, tuimasti, pateettisesti, salaperäisesti, nopeasti… Hän käsikirjoitti myös elehtimisensä etukäteen: osoita, vapise, katso ympärillesi kauhuissasi… Näin hän sai kuulijansa reagoimaan haluamallaan tavalla. Itkukohtaukset olivat varsin tavallisia.

Dickens ei näytellyt kirjansa kohtauksia, vaan herätti ne vihjaillen eloon. Aikalaistodistajien mukaan Dickensin kuuntelijoille syntyi tunne, että romaanit puhuivat hänen kauttaan. Dickens oli siis lukija, ei näyttelijä – ja tämä on oleellista myös tämän ajan proosanluennassa. Emme halua tänne lavalle ammattiesiintyjiä, vaan nimenomaan kirjailijoita.


* * *


Kun ääneen lukemisen perinnettä tarkastelee yksittäisiä anekdootteja laajemmasta näkökulmasta, nousevat yhteiskunnan hierarkkisuus ja epädemokraattisuus selvästi esiin. Keskiajalla vain rikkaalla ja lukutaitoisella yläluokalla oli varaa kirjoihin. Tavallinen rahvas sai kosketuksen kirjallisuuteen vain kuulemalla tekstin lausumista tai lukemista.

Myös naisemansipaatio kytkeytyi ääneen lukemiseen. 1800-luvun alussa naisen ei ollut sopivaa kouluttaa itseään korkeasti. Näin ollen naisen ainoa mahdollisuus oppia oli kuunnella, kun kirjoja luettiin ääneen – samalla hän tietysti piti kätensä ja itsensä kurissa tekemällä neulontatöitä.

Ääneen lukeminen liittyy jopa ammattiyhdistysliikkeen historiaan. Nimittäin Kuubassa 1800-luvun puolivälissä sikaritehtaiden työntekijät ryhtyivät kohentamaan omia työolojaan itsenäisesti palkkaamalla omilla rahoillaan tehtaisiin julkisia lukijoita. Tehtaissa tapahtuva ääneen lukeminen oli osa liikehdintää, joka johti kuubalaisen ammattiyhdistysliikkeen syntyyn 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.

Julkiset luennat saivat Kuubassa valtavan suosion lyhyessä ajassa. Ne saivat myös nopeasti vallankumouksellisen toiminnan leiman. Jo samana vuonna, kun lukemiset oli aloitettu, 1866, Kuubassa annettiin määräys, jonka mukaan tehtaiden työntekijöitä ei saa häiritä kirjoja lukemalla. Myös keskustelut, jotka eivät liittyneet sikarien rullaamiseen, kiellettiin rangaistuksen uhalla.

Kuubasta lukutilaisuudet hävisivätkin, mutta ne kuubalaiset, jotka muuttivat Yhdysvaltoihin työn perässä, veivät lukuperinteen Amerikkaan. Siellä suosikkikirjaksi tuli Alexandre Dumas’n seikkailuromaani Monte Criston kreivi. Ääneenlukutradition ansiosta meillä on nykyään sellainenkin sikarimerkki kuin Montecristo.


* * *


Entä nyt, 2000-luvun Suomessa? Kaikki osaavat lukea, kaikilla on varaa kirjoihin, eikä kirjailijoidenkaan tarvitse pelätä sensuuria. Mihin tarvitaan siis julkista tilaa, jossa luetaan ääneen?

Omassa rauhassa tapahtuva hiljainen lukeminen on ihanaa, kukaan ei sitä voi kieltää. Tästä yksityisyydestä voi kuitenkin tulla myös yksinäisyyttä. Nykyään julkinen tila tuottaa sekin yksinäisyyttä. Yhteinen tila on kaikkialla, kaiken aikaa. Julkista keskustelua on valtavasti, suorastaan liikaa. Kaikki on kuitenkin välittynyttä, kommunikaatio tapahtuu median kautta. Toisin sanoen ihmiset eivät ole enää yhdessä toimiessaan julkisessa tilassa.

Siksi voisi olla hyvä palata kolmiyhteyteen lukija, kuulija ja kirja. Kaikki nämä elementit, tässä yhteisessä tilassa.

Sitä paitsi liiallinen yksinlukeminen voi olla jopa vaarallista! Muistammehan Don Quijoten, joka ahmi yksinänsä ritariromantiikkaa, ja lähti vasta sitten baanalle aiheuttaen katastrofeja katastrofien perään. Muistamme myös rouva Bovaryn, joka rakkausromaaneja lukemalla oppi vain sen, mitä kaikkea hänen elämästään puuttuu.

Toivokaamme siis, että Prosak-klubi auttaa välttämään ainakin nämä yksinlukemisen sudenkuopat!




Lähteet:
Aurelius Augustinus: Tunnustukset. Suomentanut Otto Lakka, suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka. Sley-kirjat 2003.
Alberto Manguel: A History of Reading. Penguin Books 1996.